Ikävöin sitä miten maistuit tupakalle

Moikka!

Niin haluan aluksi sanoa tähän, tämä blogi ei pelkästään kerro alkoholismista vaan myös muistakin asioista.

Tänään haluun ottaa puheeksi ystävyyden ja rakkauden. Ystävyyden ja rakkauden raja on niin pieni.

Mä huomasin sen taas tänään. Ystävyys, mun mielestä se sana kuulostaa sellaiselta mikä kestää. Mä ite oon joutunu kärsii hiihtolomasta asti ikävästä. Tutustuin ennen hiihtolomaa ihanaan jätkään. Sit me nähtiin toisen kerran ja sain olla hänen kanssaan viikon, hän oli yks parhaimmista ystävistä, kunnes se yks ilta tapahtu. Meidän välit syveni. Muistan vieläkin sen tunteen kun hänen pehmeet huulet kosketti mun huulia. Kai mä sillä hetkellä aloin tuntee jotain tosi vahvaa häntä kohtaan. Se viikko on ollu yks mun elämäni parhaimmista hetkistä. Sit.. Nousin junaan. Tunsin sen suudelman viimeisen kerran. Näin vaan sit junan ikkunasta kun hän jäi seisomaan asemalle. Kurkistin kaulaani, jossa oli hänen antama koru. Kyyneleethän siinä pakosti virtas, sillon toistin vaan sanoja " Kyllä me viä nähdään...Kyllä me.." Mitenkä kävi? Nyt on jo 15.6. ja en ole palannut enää tampereelle. Me ei olla pidetty enää edes yhteyttä, hänellä on nykyään tyttöystävä. En ole uskaltanut laittaa viestiäkään, pelkään että häiritsen. Joka ilta mietin sitä hymyä,naurua.. Hän erottuu niin muista jätkistä, osaa ärsyttää mutta saa mut heti leppymään olemuksellaan, en mä voinu olla hänelle vihanen. 

Itseasiassa hänelle oon voinu kertoo kaikki murheeni, isästä,perheestäni. Kaiken kerroin. Nyt taakka tuntuu suurelta, kun hän ei ole ollut kuuntelemassa.  

Tää loma on ollu rentouttava. Oon ollu poissa kotoa jo muutaman päivän, mikä on tuntunut ihanalta.

Mutta, adios ! :) Tällä kertaa teksti jäi lyhyeksi, sillä en kerkeä kirjoittelemaan :)

Ensimakua blogista ja sen kirjoittajasta

Morjesta kaikille.

Päätin perustaa anonyyminä blogin joka kertoo elämästäni ja lapsuudestani. Meikäläisen lapsuus ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, ei todellakaan. Aloitetaan siitä, että mun faija on alkoholisti. Kaikki alkoi siitä, kun olin jotain 5 vuotta. Faija joi hyvin harvoin ja meillä oli ihan onnellinen perhe. Mut sit yhtäkkiä kaikki muuttu. Faija alkoi ryypätä ja ryypätä, eikä sille tullu enää loppua. No oli sitten vähän aikaa, kun faija ei enää juonut niin usein. Kaikki alko mennä taas ihan hyvin. Nyt pari vuotta tää elämä tääl on ollu yhtä helvettiä. Faija juo nykyään jopa viikollakin, työpäivinä jopa. Sit se käy aina sairaslomaa (keksii vaivoja) ja lähtee venäjälle "tankkaamaan", mut palaa sit sieltä umpikännis. Mun velikää ei enää haluu käydä meil. Se ei enää jaksa katella faijaa ja kuunnella sen vittuilua. Samoin veljen  tyttöystävä, joka on mulle todella tärkee. Sekään ei enää käy meillä. Sit mun veljen 4 vuotias muksu aina käy meillä noin joka toinen viikonloppu. Järkyttävää on se ko faija saattaa sen muksunkin aikaan  olla humalassa. Emmä haluu et se pelaa senkin elämän tolla touhullaan. Nyt parin kuukauden aikana mul on alkanu mennä mutsinkin kans sukset ristiin. Se aina sättii ja moittii mua etten tee mitään, okei mä myönnän. Olin joskus todella laiska. Nykyään mä teen töitä, mut mutsi ei arvosta sitä. Sen silmissä mä en tee mitään. Siivoon tai kokkaan, se ei koskaan mene oikein. Tänäänki himas oli kauhee paskamyrsky. Sain kuulla huutoa " Et tee mitään koskaan, minä teen aina kaiken! Minä minö minä" No vittu sinäsinäsinä, mä olen niin kyllästynyt noihin sanoihin! Sitko siivosin tänäänkin niin ei, eihän sekään mennyt oikein. Mollaamista mollaamisen perään. Okei, mutsikin on väsyny tähän kaikkeen ja ymmärrän et se on hermona mut mun mielest hänen täytys ymmärtää et kui väsyny mäki tähän oon. Ei se sais purkaa vihaasa enää  muhun ku faija tekee sitä kännissä jo tarpeeks. Onneks mä pääsen huomenna Lappeenrantaan, kauas himast. Mä pakoilen niin usein ku mahdollista ni himast. Sit ne valittaa et en koskaa oo koton ja et mun pitäs rauhottuu. No syy on se etten jaksa enää sitä touhuu mikä siel on. Mun pää levii jos mä jään sinne. Aivan oikeasti.  No alkoholismista rakkauteen. Mä en enää tunne koko sanaa, tuntuu et se ei ees ole olemassa. Mul on ihana poikaystävä josta mä välitän, mut silti kokoajan saan pelätä et saan viestin " Ei tää meidän juttu enää toimi" Ja oon yrittäny kertoo hänelle monesti mun vaikeuksista, mutta kommentit sitten häneltä ovat tyyliin "... :dd , :DDD " tai jotain sinnepäin. Hän ei pidä paljon yhteyttäkään enää ja oon puhunu sille tästä mut eih...

Emmä tiiä, moon anonyymi kirjottaja et mitä mä teille sit kertosin itestäni:D Kirjottelen blogiin enemmän tästä asiasta myöhemmin:) Yritän olla aktiivinen! Jakakaa blogia eteenpäin ja kommentoikaa, uskon että teitä on monia jotka ovat samassa tilanteessa kun minä:) Jos haluat jutella, niin lähetä sähköpostia osoitteeseen : anonyymi.blog@gmail.com  vastailen mahdollisimman nopeesti ! :)